Vauvakupla puhkeaa (+ nukelle sänky)

En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan, koska ei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Tuntuu siltä, että vauvavuoden jäätyä taakse ja pikkutaaperon kasvaessa isoksi taaperoksi äitiydestä on tullut niin arkista, ettei se herätä kovin syvällisiä ajatuksia tai jakamisen tarvetta. Aluksi kaikki oli uutta, koko maailma oli jollain lailla mullistunut ja elämä pyöri oman vauvakuplan sisällä. Nyt tuo kupla on puhjennut ja olemme siirtyneet uuteen vaiheeseen, lapsiperhe-elämään. Siihen kuuluu lapsi, mutta ei enää kaikkien ajatusten ja toimien keskipisteenä, vaan (äärimmäisen rakkaana ja tärkeänä) osana elämää. Olen toistaiseksi edelleen kotona, mutta etsiskelen töitä ja olen siinäkin mielessä ikään kuin avautumassa uudelleen maailmalle. Tämänhetkinen oleminen tuntuu eräänlaiselta välitilalta, jossa entinen on vaihtumassa johonkin vielä tuntemattomaan uuteen. Epävarmuuden sietämisen kykyä testataan jälleen.

Huomaan muutoksen myös siinä, etten kerta kaikkiaan jaksa kiinnostua äitiyteen, kasvatukseen, vauvoihin, synnytyksiin ym. liittyvistä televisio-ohjelmista, kirjoista, lehdistä tai blogeista. Minulle riittävät reaalielämässä tapahtuvat kohtaamiset ja vertaistuki. Jossain vaiheessa en olisi jättänyt väliin yhtään jaksoa Erilaisia äitejä, mutta nyt katson paljon mieluummin A-studiota.

Eilen kotona pyöriessä sain myös toteutettua yhden mielessä olleen käsityöprojektin. Tyttö on leikkinyt ahkerasti tätinsä vanhalla baby born -nukella, joka on tarvikkeineen asustellut pahvisessa säilytyslaatikossa. Nukella on ollut peittona milloin mikäkin rätti, ja halusin tehdä sille raukalle kunnon petivaatteet. Patjaksi leikkasin sopivan kokoisen palan äitiyspakkauslaatikon patjasta. Kaksinkertaisen kierrätyksen hengessä otin toisen kankaan tarpeettomaksi jääneestä pinnasängyn lakanasta, jonka ompelin aikoinaan vanhasta isommasta lakanasta. Toinen kangas on kaapista löytynyt jämäpala. Nyt on nukella sänky, tosin ensitestauksen perusteella saattaa olla, että lapsi haluaakin hengailla laatikossa itse…

Kauneus on katsojan silmässä (tai siinä, mihin silmänsä asettaa)

Kun jumppaohjaajani keväällä kuvaili Keravaa sanoilla ”nätti pikkukaupunki”, nielaisin vaivoin ällistykseni, etten loukkaisi paljasjalkaista keravalaista. ”Nätti”, saati sitten ”kaunis”, ei ole ihan se adjektiivi, joka minulla tulee Keravasta ensimmäisenä mieleen. Keravassa on ehdottomasti lukuisia hyviä puolia, mutta estetiikka ei valitettavasti ole sen vahvin laji. Toisaalta, jos rehellisiä ollaan, niin Suomihan on pullollaan rumia kaupunkeja.

Jossain vaiheessa vuotta ajattelin, että sen sijaan että märehtisin kaupungin huonoja puolia, voisin keskittyä näkemään kauneutta siellä, missä se tulee vastaan. Ja alkoihan sitä löytyä!

Kunpa saman muistaisi elämässä muutenkin. Monet maailman kliseisimmistä sanonnoista muistuttavat juuri tästä. Jokaisella pilvellä on hopeareunus, ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, count your blessings. Paljon on asenteesta kiinni (huom. paljon, ei kaikki). Siinä lienee tärkeä onnen avain: että oppisi yhä enemmän katsomaan hyvää etsivin silmin maailmaa, elämää, muita ihmisiä ja itseään.

Joulun odotusta

En ole moneen kuukauteen saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Ajatuksenpätkiä on ollut, mutta en ole kai yhtään niistä ehtinyt ajatella loppuun asti juostessani taaperon perässä. Nyt kuitenkin joulun odotus tuo mukanaan rauhan tuntua. Luulen, että adventin aikaan liittyy jatkossa aina Jeesus-lapsen odottamisen lisäksi muisto omasta odotuksesta. Kaksi vuotta sitten se oli aivan aluillaan. Silloin ensimmäisen adventtisunnuntain jumalanpalveluksessa tyttömme oli mukana hädin tuskin pienen herneen kokoisena, vuosi sitten vauvana ja nyt virsien tahtiin tanssivana taaperona.

Tänä vuonna olen innostunut joulusta myös siksi, että lapsi alkaa jo jonkin verran ymmärtämään koristeiden, lahjojen, laulujen ja ruokien päälle, vaikkei tulekaan tätä joulua muistamaan. Joulun odotusta siivittämään halusin lapselle oman joulukalenterin perinteisen kuvakalenterin lisäksi. Harkitsin ensin jonkinlaista TSI-kalenteria, mutta laiskana ostin Prismasta valmiin (ja takuulla nätimmän kuin olisin itse osannut väsätä). Sen sisälle hain Punnitse & Säästä -liikkeestä kuivattuja hedelmiä, luomuna, koska tavalliset sisältävät ilmeisesti aika lailla myrkkyjä. Tähän mennessä kalenterista on maisteltu omenaa, taatelia, mangoa ja cashew-pähkinöitä, ja kaikki on ollut tyttären sanoin ”nam!”.

Lahjaksi lapsi tulee näillä näkymin saamaan ainakin leikkikeittiön, muovailuvahaa, väriliidut ja nuken tai kaksi. Lista näyttää vähän sukupuolinormatiiviselta, mutta huolestuneille tiedoksi, että autoja ja rakennuspalikoita meiltä löytyy jo melkoiset määrät ja niillä tyttö leikkiikin mielellään. Jonkin aikaa sitten sain idean tehdä itse lahjaksi nukke. Lopputulos ei ehkä olen järin huoliteltu, niin kuin käsityöni harvemmin ovatkaan, mutta kivaa oli! Kaavat ovat Suuri Käsityö -lehden numerosta 1/2000. Nuken vaatteet ja hiukset tein jämätilkuista ja vanhoista vaatteista. Miehen kommentti neulotuista tossuista oli ”Hienot kanootit!”, mutta siitä syytettäköön jalan kaavoja…

Mitä vauvavuosi opettaa (Osa 3)

Nyt se on totta: meillä ei ole enää vauvaa. Meillä on taapero, tai jopa leikki-ikäinen! Vauvavuosi on ohi, ja sen kunniaksi kokoan yhteen vielä muutaman ajatuksen siitä, mitä tämä ihmeellinen aika on minulle opettanut. (Ensimmäinen ja toinen osa löytyvät tästä ja tästä.)

16. Se mitä luulin vaikeaksi, olikin helppoa. Ennen lapsen saamista ajattelin, että minua häiritsevät lelut olohuoneessa, jatkuva epäjärjestys ja se, että leikkimatto ei sovi sisustukseen. Yllätyksekseni olen huomannut, etten kiinnitä tällaisiin asioihin enää mitään huomiota. Luulin myös, että olisi kamalan hankalaa sopeutua siihen, että lapsi menee aina ja kaikessa muun edelle. Tämäkin luulo on osoittautunut vääräksi. (Myönnettäköön, että asiaa on varmasti auttanut harvinaisen sopeutuvainen, rauhallinen ja terve lapsi, joka kulkee kätevästi mukana menossa.) Ensimmäistä kertaa tunsin pientä haikeaa osattomuutta kun Kansallisoopperan mainos putkahti postiluukusta ja tajusin, että voi mennä vielä vuosia ennen kuin pääsen miehen kanssa katsomaan balettia iltanäytökseen. Tyttö on näet ensimmäisen vuotensa aikana ollut hoidossa vain muutamia kertoja korkeintaan parin tunnin ajan, eikä koskaan ilta-aikaan. Voisi kuitenkin sanoa, että jos baletti on ainoa mistä jään paitsi lapsen takia, niin aika hyvin menee!

17. Lapsen periksiantamattomuudesta voisi ottaa oppia. Olen ihaillen seurannut, miten lannistumatta lapsi työskentelee uusien taitojen eteen. Muistan erityisesti, miten hän opetteli nousemaan tukea vasten pystyyn. Itse olisin todennäköisesti luovuttanut ensimmäisen tai toisen yrityksen jälkeen ja heittänyt hanskat tiskiin sanoen: ”Tästä ei tule mitään, en osaa!” Lapsi kuitenkin yrittää uudelleen ja uudelleen kunnes onnistuu. Mikä onni, että häneen on sisäänrakennettu sellainen sisu. Ja mikä vahinko, että se niin monilla karisee jonnekin pois iän myötä.

18. Ylpeys omasta lapsesta yllättää. Vanhempien pohjaton ylpeys pikkuisistaan on usein huvittavaa. Nyt olen kuitenkin itse päässyt kokemaan sen pakahduttavan innon mikä syntyy, kun lapsi osoittaa kukkaa ja sanoo ”pukka!”, laittaa lusikan oikein päin suuhun tai pissaa pottaan. Sitä tunnetta on vaikea verrata mihinkään muuhun.

19. Asiat voi tehdä monella tavalla oikein. Nyt kun lapsi syö suurelta osin ihan tavallista ruokaa, on tullut tarve ottaa selvää ravitsemussuosituksista, syynätä suola- ja rasvaprosentteja leivistä, juustoista ja muista elintarvikkeista ja yrittää mallailla ateriat lautasmallin mukaan. Ihan niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, hiekkalaatikon reunoilla keskustellaan siitä, pitäisikö suositusten sijaan noudattaa ihan muita sääntöjä. Onko paras juottaa lapselle rasvatonta, kevyttä, punaista vai luomumaitoa? Tarvitaanko maitoa ollenkaan, vai onko se epäeettistä vasikkaressuilta varastettua tavaraa? Äskettäin bongasin myös Facebook-kaverini seinällä keskustelun siitä, saako vauvan hammastahnassa olla fluoria vai aiheuttaako se kenties syöpää. Tuollaista en ollut (onneksi?) tiennyt edes ajatella! Valitsin vain 0-2-vuotiaiden tahnoista mukavimman värisen tuubin. Yksi kerrallaan periaatteeni ”oikeanlaisen” lastenhoidon suhteen ovat karisseet. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon hyppykiikut ja kävelytuolit. En ole moisia vempaimia hankkinut, koska ne ovat kuulemma haitallisia motoriselle kehitykselle. Minun tapani istuttaa lasta syöttötuolissa sillä aikaa kun laitan ruokaa on sen sijaan tuntunut aivan järkevältä…Vasta tänään tajusin, että joissain tilanteissa em. välineillekin olisi voinut olla käyttöä. Yritän jatkuvasti kasvattaa itseäni ymmärtämään, että vaikka toisten valinnat näyttäisivät minusta kummallisilta tai jopa vääriltä, niihin on todennäköisesti syynsä, joista minulla ei välttämättä ole aavistustakaan.

20. Minä olen edelleen minä. Elämä on muuttunut ja niin olen varmaan itsekin, mutta vähemmän kuin kuvittelin. Sekä hyvässä että pahassa olen edelleen sama ihminen ja kannan mukanani samoja heikkouksia, unelmia, pelkoja, kiinnostuksenkohteita ja mielitekoja kuin ennenkin. Jollain tavalla koen ehkä aikuistuneeni, mutta en tiedä liittyykö se enemmän äitiyteen vai ikään. Aikuisuuteen liittyen hauduttelen parhaillaan ajatuksia, joista ehkä kirjoitan lisää myöhemmin (aikuistuttuani vielä hieman, heh).

Pienen tytön unelma

Olin ajatellut pitää blogini mammablogina ja pidättäytyä poliittisista aiheista. Viime päivinä käydyn keskustelun seurauksena minut on kuitenkin vallannut sellainen "sanomisen tarve" (äitini käyttämä sanapari), että sanonpa nyt sittenkin.

Olipa kerran pieni tyttö Länsi-Afrikasta. Hän tuli Suomeen 6-vuotiaana, meni suomalaiseen päiväkotiin ja puhui jo muutaman kuukauden sisällä saapumisestaan lähes virheetöntä suomea. Hän aloitti koulun muiden ikäistensä kanssa vuotta myöhemmin. Hänenlaisiaan ei koulussa ollut montaa, ja jotkut ilmaisivat hämmennystään ja ehkä kotoa oppimiaan asenteita kiusaamalla tyttöä hänen ihonvärinsä vuoksi. Onneksi hän sai myös paljon ystäviä ja oli luokassaan erittäin pidetty. Hän luki paljon ja kirjoitti mielellään tarinoita. Viidennellä luokalla hän käsikirjoitti ja ohjasi ensimmäisen näytelmänsä, jonka muu luokka esitti koulun juhlassa. Näytelmiä syntyi seuraavina vuosina useita lisää.

Tytöllä oli unelma. Kun muut haaveilivat lastentarhanopettajan tai puutarhurin urasta, hän sanoi haluavansa näyttelijäksi Hollywoodiin. Kukaan ei ehkä suoraan nauranut, haaveilevathan lapset kaikenlaista, mutta kovin moni ei luultavasti myöskään ottanut häntä tosissaan. Siinä missä monien muiden lasten haaveet vaihtuvat ja unohtuvat, tämä tyttö piti kiinni unelmastaan. Hollywood-haaveet muuttuivat tosin syvemmäksi kiinnostukseksi näyttelemistä ja teatteria kohtaan, ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi tyttö haki opiskelemaan Teatterikorkeakouluun, jonka näyttelijäntyön koulutusohjelmaan hyväksytään vuosittain noin 1%  hakijoista. Ensimmäisellä kerralla ei tärpännyt, eikä vielä toisellakaan. Tyttö päätyi hetkeksi opiskelemaan toista alaa ja harrastamaan teatteria vapaa-ajallaan. Kolmannella kerralla Teatterikorkeakoulun ovet avautuivat, ja hän aloitti opinnot, joista oli haaveillut lapsesta asti. Tällä hetkellä tyttö on vastavalmistunut näyttelijä, jolla on edessään lupaava ura.

Kertomuksen tyttö on ollut hyvä ystäväni alakoulusta asti. Hän ei ole taustaltaan millään tavalla poikkeuksellinen. Lahjakas kyllä, mutta käynyt aivan tavalliset koulut ja asunut aivan tavallisessa vuokrakerrostalossa aivan tavallisessa kaupungissa. Ehkä hänen onnensa oli se, että hänet nähtiin aina yksilönä. Opettajana minua surettavat ne maahanmuuttajaoppilaat, jotka nähdään vain osana massaa. Ensisijaisesti kulttuurinsa, ihonvärinsä tai uskontonsa edustajina. Ongelmana. Helsingin Sanomat kirjoitti taannoin siitä, miten opinto-ohjaajat suosittelevat lääkärin urasta haaveileville maahanmuuttajatytöille lähihoitajakoulutusta. En suostu uskomaan, ettei näiden tyttöjen joukossa olisi niitä, joiden kyvyt riittäisivät pidemmällekin.

Viime päivinä eräät poliitikot ovat voimakkain sanavalinnoin kertoneet vastustavansa monikulttuurisuutta. Tästä riittäisi sanottavaa, mutta yritän tuoda esille muutaman pointin.

1. Koko lause on mielipuolinen. Monikulttuurisuuden vastakohta on kai yksikulttuurisuus, eikä sellaista ole olemassakaan. Voidaan sanoa, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu sauna, sisu, makkara, hiljaisuus ja marjanpoiminta (tai ehkäpä viinanjuonti, vaimonhakkaus, itsemurhat ja epäkohteliaisuus), mutta ei suomalaisuutta oikeasti voida laittaa laatikkoon ja sanoa, että tässä menevät sen rajat. Suomalaisuus on jo itsessään sekoitus eri kulttuureista.

2. Monikulttuurisuuden vastustaminen on viime kädessä aina tiettyjen ihmisryhmien vastustamista. Vaikka monikulttuurisuuden vastustaja kuinka kieltäisi olevansa rasisti, hän samalla sanoo "minä en halua sinua tänne, koska kuulut ryhmään joka on huonompi kuin omani". Monikulttuurisuuden vastustaja sanoo myös jokaiselle Suomessa jo olevalle, kenties täällä syntyneelle maahanmuuttajataustaiselle ihmiselle "sinun pitäisi olla jossain muualla". On helppo puhua kasvottomista massoista ja unohtaa yksilöt.

3. On totta, että maahanmuuttoon liittyy myös ongelmia. Niistä saa ja pitääkin puhua, ja kotoutumista on pyrittävä tukemaan kaikin keinoin. Kaikkiin kulttuureihin liittyy myös ongelmallisia piirteitä, ja niistäkin pitää voida puhua ja asioihin on pyrittävä vaikuttamaan. On kuitenkin aivan eri asia pitää yllä järkevää keskustelua näistä aiheista, kuin vastustaa monikulttuurisuutta kaikkinensa. Asiat on myös nähtävä oikeissa mittasuhteissa. Useimmilla pakolaisilla on aito hätä henkensä puolesta. Onko meidän päällimmäinen huolemme silloin laskea kustannuksia?

Olen joutunut nuorten kanssa työskennellessäni todistamaan järkyttävän rasistisia asenteita erityisesti niillä paikkakunnilla, joilla ei maahanmuuttajia ole kuin kourallinen. Olen toivonut, että heidän kohdallaan ikä ja maailman avartuminen omasta navasta vähän laajemmalle tuo ehkä mukanaan viisautta. Tämänhetkinen keskustelu on kuitenkin tuonut mieleeni toisen huolen. Miten ne opettajat ja muut aikuiset, jotka hiljaisesti tai ääneen myötäilevät suvaitsemattomia mielipiteitä, suhtautuvat nuoriin, jotka edustavat muita kulttuureita? Antavatko he omien ennakkoluulojensa vaikuttaa suhtautumiseensa ja olla siten jopa ohjaamassa näiden nuorten tulevaisuutta? Sanooko heidän katseensa ”sinusta ei tule koskaan mitään”? Vaikka oman ystäväni unelmaa ei moni tukenut, en usko, että hän koskaan joutui kuulemaan perustelua "koska olet musta". Miten hänen olisi käynyt toisenlaisissa olosuhteissa, toisenlaisen katseen alla?