Koiranelämää vauvaperheessä

Kun hankimme pian naimisiinmenomme jälkeen koiran, jotkut tuttavamme kommentoivat sen olevan selvää vauvakuumeen lykkäämistä. Olipa näin tai ei, niin kolme vuotta myöhemmin koiravauvamme sai sopeutua uuteen pieneen, karvattomaan ja kovaääniseen perheenjäseneen.

Hankin raskausaikana tietoa koiran totuttamisesta vauvaan ja uskoin olevani varautunut. Kun vauva ja koira ensimmäisen kerran kohtasivat toisensa, koira sai rauhassa haistella uutta tuttavuutta. Pyrimme siihen, että koiran elämä jatkuisi mahdollisimman samanlaisena kuin ennenkin, eli emme muuttaneet esimerkiksi nukkumisjärjestelyjä (sänkyyn koira ei ole meillä koskaan päässyt nukkumaan) tai päiväohjelmaa. Koira jätti vauvan lelut ja leikkimaton rauhaan ja kävi silloin tällöin nätisti haistelemassa vauvaa. Huokaisimme helpotuksesta: tämähän meni oikein mukavasti.

Kunnes vähitellen vauva alkoi liikkua. Ensin alkoivat kädet ja jalat heilahdella äkkiarvaamatta. Jos koira sattui olemaan lähellä, se säpsähti ja hypähti kauemmas. Tiesimme jo ennestään, että koiramme on melko arka ja säikkyy äkkinäisiä liikkeitä ja lähestyvää kättä. Samalla koira kuitenkin oli innostunut potentiaalisesta uudesta leikkikaverista ja toi vauvalle lelujaan kutsuen leikkiin. Siinä vaiheessa kun vauva lähti ryömimään ja konttaamaan, koira alkoi tuntea olonsa uhatuksi. Silloin alkoi murina.

Löysin itseni jälleen koirasivustoilta tietoa hakemasta. Tällä kertaa asia ei kuitenkaan ollut kovin yksinkertainen. Neuvot vaihtelivat äärilaidasta toiseen: ”koira on lopetettava tai siitä on luovuttava”, ”koiralle täytyy näyttää, kuka on pomo”, ”murinaa ei saa sallia”, ”murinaa ei saa kieltää, tai muuten koira puree”. Tunsin, että tässä asiassa en halua tehdä enempää virheitä, sillä kyse oli vauvan turvallisuudesta ja sitä kautta viime kädessä myös siitä, voiko koira meidän perheessä asua. Otin siis yhteyttä Heiluva Häntä -koirakouluun ja sovin yksityiskoulutuksesta.

Heiluva Häntä on pääkaupunkiseudulla toimiva koira- ja kissakoulu, joka tarjoaa muun muassa luentoja, kursseja ja yksityiskoulutusta. Koulun eläintenkouluttajat ovat suorittaneet alansa ammattitutkinnon (mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys!), ja kaikki metodit perustuvat eläinten käyttäytymistä ja koulutusta koskevaan tieteelliseen tutkimukseen. Ennen yksityistunteja kävin koululla seuraamassa kaksi luentoa koskien eläinten kouluttamista ja ongelmakäyttäytymisen ratkaisemista. Ymmärtääkseni läheskään kaikki koirakoulut eivät järjestä luentoja ollenkaan, mutta mielestäni teoriataustan tunteminen oli erittäin hyödyllistä käytännön koulutuksen kannalta. Luennoilla sain myös vinkkejä ”pienempien” ongelmiemme, kuten ovikellolle haukkumisen ja remmirähjäämisen kitkemiseen.

Kävimme yksityiskoulutuksessa kaksi kertaa. Oli helpottavaa kuulla heti alkuun, että kouluttajan mielestä tilanne ei ollut ollenkaan toivoton. Koira esimerkiksi lähestyi vauvaa aivan ystävällisesti kun se haettiin pienen odotuksen jälkeen autosta koulutustiloihin. Kyse ei siis ilmeisesti ole siitä, että koira lähtökohtaisesti kammoaisi vauvaa aina ja kaikissa tilanteissa. Se ei vain ole tottunut vauvan äkkinäisiin liikkeisiin ja säikkyy niitä (aivan ymmärrettävästi: eihän vauva osaa vielä sovittaa liikkeitään ja kosketustaan ”koiraystävällisiksi” ja voi käydä karvoihin kiinni kipeästi). Murina on kuitenkin varoittava signaali, jonka huomiotta jättäminen voi johtaa näykkäisemiseen tai jopa puremiseen. Tämän välttämiseksi, ja ettei koiran pelko vahvistuisi epämukavista tilanteista, otimme kouluttajan neuvosta heti käyttöön pentuajoilta varastossa olleen portin, jonka asensimme makuuhuoneen oveen. Portti antaa koiralle tarvittaessa oman turvallisen tilan ja mahdollistaa sen, ettei koiran ja vauvan yhteiseloa tarvitse valvoa joka sekunti. Saimme kotiläksyksi tehdä koiran ”omasta huoneesta” mahdollisimman mukava paikka antamalla koiralle siellä herkkuja ja kivaa tekemistä.

Koiran ja vauvan pitäminen erillään ei tietenkään riitä ratkaisuksi ongelmaamme. Koiran kokemus ”vauvan lähellä on vaarallista ja kurjaa” pitäisi saada muuttumaan muotoon ”vauvan lähellä on tosi kivaa”. Siksi aloimme harjoitella koiran kanssa vauvan lähellä olemista siten, että vauvaan saataisiin liittymään positiivisia assosiaatioita: herkkuja, leikkiä, rapsutuksia ja kehuja. Käytimme apuna myös kosketuskeppiä ja käsikohdennusta. Näin koira rohkaistui nopeasti jopa koskettamaan vauvan kättä kuonollaan.

Edellä mainittuja harjoituksia vauvan ja koiran suhteen parantamiseksi jatkamme päivittäin. Vähitellen kun lapsi kasvaa, voidaan alkaa myös lapselle opettaa sitä, miten koiran kanssa ollaan, miten ja milloin koiraa saa koskea, miten koira kertoo että se haluaa olla rauhassa ja niin edelleen. Toistaiseksi on kuitenkin oltava jatkuvasti tarkkana, etteivät tilanteet käy koiralle liian tukaliksi, ja yritettävä lukea sen eleitä ja katkaista tilanne jo ennen murinaa. Olen luottavainen sen suhteen, että tilanne helpottuu koko ajan kun jatkamme harjoittelua ja kun lapsi kasvaa ja alkaa ymmärtää enemmän. Myös lapsen itsensä vuoksi toivon todella, että koira saa olla meillä vanhuuteen asti, sillä harvat asiat saavat hänessä aikaan sellaisia naurun ryöpsähdyksiä ja ilon kiljahduksia kuin karvapalleron touhujen seuraaminen. Koiran nimi on myös äidin ja isin lisäksi ainoa sana, jota lapsi selvästi tapailee. Jos se hänestä olisi kiinni, niin nuo kaksi olisivat ylimmät ystävykset. Toivottavasti koira vielä joku päivä tuntee samoin.