Pienen tytön unelma

Olin ajatellut pitää blogini mammablogina ja pidättäytyä poliittisista aiheista. Viime päivinä käydyn keskustelun seurauksena minut on kuitenkin vallannut sellainen "sanomisen tarve" (äitini käyttämä sanapari), että sanonpa nyt sittenkin.

Olipa kerran pieni tyttö Länsi-Afrikasta. Hän tuli Suomeen 6-vuotiaana, meni suomalaiseen päiväkotiin ja puhui jo muutaman kuukauden sisällä saapumisestaan lähes virheetöntä suomea. Hän aloitti koulun muiden ikäistensä kanssa vuotta myöhemmin. Hänenlaisiaan ei koulussa ollut montaa, ja jotkut ilmaisivat hämmennystään ja ehkä kotoa oppimiaan asenteita kiusaamalla tyttöä hänen ihonvärinsä vuoksi. Onneksi hän sai myös paljon ystäviä ja oli luokassaan erittäin pidetty. Hän luki paljon ja kirjoitti mielellään tarinoita. Viidennellä luokalla hän käsikirjoitti ja ohjasi ensimmäisen näytelmänsä, jonka muu luokka esitti koulun juhlassa. Näytelmiä syntyi seuraavina vuosina useita lisää.

Tytöllä oli unelma. Kun muut haaveilivat lastentarhanopettajan tai puutarhurin urasta, hän sanoi haluavansa näyttelijäksi Hollywoodiin. Kukaan ei ehkä suoraan nauranut, haaveilevathan lapset kaikenlaista, mutta kovin moni ei luultavasti myöskään ottanut häntä tosissaan. Siinä missä monien muiden lasten haaveet vaihtuvat ja unohtuvat, tämä tyttö piti kiinni unelmastaan. Hollywood-haaveet muuttuivat tosin syvemmäksi kiinnostukseksi näyttelemistä ja teatteria kohtaan, ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi tyttö haki opiskelemaan Teatterikorkeakouluun, jonka näyttelijäntyön koulutusohjelmaan hyväksytään vuosittain noin 1%  hakijoista. Ensimmäisellä kerralla ei tärpännyt, eikä vielä toisellakaan. Tyttö päätyi hetkeksi opiskelemaan toista alaa ja harrastamaan teatteria vapaa-ajallaan. Kolmannella kerralla Teatterikorkeakoulun ovet avautuivat, ja hän aloitti opinnot, joista oli haaveillut lapsesta asti. Tällä hetkellä tyttö on vastavalmistunut näyttelijä, jolla on edessään lupaava ura.

Kertomuksen tyttö on ollut hyvä ystäväni alakoulusta asti. Hän ei ole taustaltaan millään tavalla poikkeuksellinen. Lahjakas kyllä, mutta käynyt aivan tavalliset koulut ja asunut aivan tavallisessa vuokrakerrostalossa aivan tavallisessa kaupungissa. Ehkä hänen onnensa oli se, että hänet nähtiin aina yksilönä. Opettajana minua surettavat ne maahanmuuttajaoppilaat, jotka nähdään vain osana massaa. Ensisijaisesti kulttuurinsa, ihonvärinsä tai uskontonsa edustajina. Ongelmana. Helsingin Sanomat kirjoitti taannoin siitä, miten opinto-ohjaajat suosittelevat lääkärin urasta haaveileville maahanmuuttajatytöille lähihoitajakoulutusta. En suostu uskomaan, ettei näiden tyttöjen joukossa olisi niitä, joiden kyvyt riittäisivät pidemmällekin.

Viime päivinä eräät poliitikot ovat voimakkain sanavalinnoin kertoneet vastustavansa monikulttuurisuutta. Tästä riittäisi sanottavaa, mutta yritän tuoda esille muutaman pointin.

1. Koko lause on mielipuolinen. Monikulttuurisuuden vastakohta on kai yksikulttuurisuus, eikä sellaista ole olemassakaan. Voidaan sanoa, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu sauna, sisu, makkara, hiljaisuus ja marjanpoiminta (tai ehkäpä viinanjuonti, vaimonhakkaus, itsemurhat ja epäkohteliaisuus), mutta ei suomalaisuutta oikeasti voida laittaa laatikkoon ja sanoa, että tässä menevät sen rajat. Suomalaisuus on jo itsessään sekoitus eri kulttuureista.

2. Monikulttuurisuuden vastustaminen on viime kädessä aina tiettyjen ihmisryhmien vastustamista. Vaikka monikulttuurisuuden vastustaja kuinka kieltäisi olevansa rasisti, hän samalla sanoo "minä en halua sinua tänne, koska kuulut ryhmään joka on huonompi kuin omani". Monikulttuurisuuden vastustaja sanoo myös jokaiselle Suomessa jo olevalle, kenties täällä syntyneelle maahanmuuttajataustaiselle ihmiselle "sinun pitäisi olla jossain muualla". On helppo puhua kasvottomista massoista ja unohtaa yksilöt.

3. On totta, että maahanmuuttoon liittyy myös ongelmia. Niistä saa ja pitääkin puhua, ja kotoutumista on pyrittävä tukemaan kaikin keinoin. Kaikkiin kulttuureihin liittyy myös ongelmallisia piirteitä, ja niistäkin pitää voida puhua ja asioihin on pyrittävä vaikuttamaan. On kuitenkin aivan eri asia pitää yllä järkevää keskustelua näistä aiheista, kuin vastustaa monikulttuurisuutta kaikkinensa. Asiat on myös nähtävä oikeissa mittasuhteissa. Useimmilla pakolaisilla on aito hätä henkensä puolesta. Onko meidän päällimmäinen huolemme silloin laskea kustannuksia?

Olen joutunut nuorten kanssa työskennellessäni todistamaan järkyttävän rasistisia asenteita erityisesti niillä paikkakunnilla, joilla ei maahanmuuttajia ole kuin kourallinen. Olen toivonut, että heidän kohdallaan ikä ja maailman avartuminen omasta navasta vähän laajemmalle tuo ehkä mukanaan viisautta. Tämänhetkinen keskustelu on kuitenkin tuonut mieleeni toisen huolen. Miten ne opettajat ja muut aikuiset, jotka hiljaisesti tai ääneen myötäilevät suvaitsemattomia mielipiteitä, suhtautuvat nuoriin, jotka edustavat muita kulttuureita? Antavatko he omien ennakkoluulojensa vaikuttaa suhtautumiseensa ja olla siten jopa ohjaamassa näiden nuorten tulevaisuutta? Sanooko heidän katseensa ”sinusta ei tule koskaan mitään”? Vaikka oman ystäväni unelmaa ei moni tukenut, en usko, että hän koskaan joutui kuulemaan perustelua "koska olet musta". Miten hänen olisi käynyt toisenlaisissa olosuhteissa, toisenlaisen katseen alla?