torstai 18. joulukuuta 2014

Mitä vauvavuosi opettaa (Osa 1)

Vauvavuoden ensimmäinen kolmannes on takana, ja ajattelin koota ajatuksia siitä, mitä nämä kuukaudet ovat opettaneet minulle esikoisen äitinä. Olen asiantuntija vain omassa äitiydessäni, mutta uskon, etten ole huomioideni kanssa yksin.

1. Hanki tietoa synnytyksestä, mutta älä kuvittele tietäväsi kaikkea. Synnytykseen valmistautumisessa tuntuu olevan kaksi ääripäätä: toiset tekevät millintarkan synnytyssuunnitelman äärimmäisen hiottuine yksityiskohtineen, toiset taas mieluummin unohtaisivat koko jutun tai kohauttavat harteitaan sanoen ”Kyllä ne kätilöt siellä tietävät mitä tehdä, ei minun tarvitse tietää.” Huimalla yhden synnytyksen kokemuksella sanoisin, että keskitie on paras vaihtoehto tässä (niin kuin monessa muussakin) asiassa. Riittävät tiedot takaavat, että voit tarvittaessa tehdä nopeita päätöksiä esimerkiksi kivunlievityksestä, etkä turhaan hämmenny synnytykseen liittyvistä rutiinitoimenpiteistä. Ne antavat myös luottamusta omaan kehoon ja sen luonnolliseen kykyyn synnyttää. Liian tarkka suunnittelu voi kuitenkin pahimmillaan aiheuttaa turhia epäonnistumisen tunteita, jos (lue: kun) suunnitelma ei sellaisenaan toteudukaan. Monet luomuhenkiset synnytysoppaat antavat synnytyssairaaloista kuvan 1960-luvulle jämähtäneinä laitoksina, joissa sänkyyn selälleen sidotut naiset pumpataan täyteen kipulääkkeitä. Oman kokemukseni mukaan nykyaikaisessa synnytyssairaalassa on kuitenkin panostettu myös luonnonmukaisiin menetelmiin: on ammeita, palloja, akupunktiota jne. Synnyttävä nainen tuntee oman kehonsa, mutta kätilö tuntee synnytykset. Yhteistyössä pääsette varmasti parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

2. Luota asiantuntijoihin. Joka kerta neuvolan odotushuoneessa istuessani ajattelen, miten hienosti meillä onkaan järjestetty pienten lasten terveydenhuolto. Käytä järjestettyjä palveluja rohkeasti hyödyksi. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Google ja netin mammapalstat voivat olla terveysasioissa paras ystäväsi tai pahin vihollisesi, mutta neuvolan tietoihin voit luottaa. Ole huoleti, olette hyvissä käsissä.

3. Älä pelkää. Kaikki tietävät kymmeniä erilaisia kauhutarinoita siitä, mikä voi mennä vikaan raskaudessa/synnytyksessä/vauva-ajassa/elämässä yleensäkin. Olen lukenut, että yksi niistä asioista joita ihmiset kuolinvuoteellaan useimmin katuvat, on turha pelko. Jotkut pelkäävät koko elämänsä sellaista, mitä ei koskaan tapahdu. Mitä tuhlausta! Älä siis luo mielessäsi kauhukuvia vuoden kestävästä koliikista, lapsivuodepsykoosista, kätkytkuolemista tai muista kammotuksista (pahoittelen jos nyt aloit ajatella näitä). On aina olemassa se mahdollisuus, että kaikki meneekin hyvin. Eikä se mahdollisuus ole kovin pieni.

4. Älä jää yksin. Saatat ajatella raskausaikana, ettet tarvitse enempää ystäviä. Jos olemassa olevat ystäväsi ovat tavattavissa keskellä päivää lyhyellä varoitusajalla ja jaksavat keskustella erilaisten ruokien vaikutuksista vauvan kakan väriin ja koostumukseen, saatat olla oikeassa. Muussa tapauksessa suosittelen, että hakeudut aktiivisesti muiden äitien ja vauvojen seuraan. Vaihtoehtoja on ainakin isommilla paikkakunnilla paljon. On neuvolan järjestämiä ryhmiä, muskareita, vauvajumppia, seurakunnan Ekavauva-kerhoja, avoimia päiväkerhoja ja perhekerhoja, MLL:n perhekahviloita sekä Facebook-ryhmiä, joissa tietyn kaupungin tai alueen äidit voivat verkostoitua. Tuoreet äidit ovat yleensä hyvin avoimia uusille tuttavuuksille, ja tutustuminen on tässä elämänvaiheessa ehkä helpompaa kuin koskaan. Äitien lisäksi myös lapset nauttivat jo varhain toistensa seurasta. Joskus voi myös tulla se päivä, kun vertaistuki osoittautuu kullanarvoiseksi.

5. Huolehdi parisuhteesta. Jos parisuhde tarvitsi hoitoa ja vaalimista ennen vauvaa, niin nyt sitä tarvitaan entistä enemmän. Toisille kahdenkeskiset treffi-illat voivat olla parisuhteen henkireikä, mutta uskon, että vielä enemmän on merkitystä arjen kohtaamisilla. Huomioikaa toisianne naisena ja miehenä eikä vain äitinä ja isänä. Pysähtykää aika ajoin keskustelemaan, mikä arjessa toimii tai ei toimi, ja miten siitä voisi tehdä molemmille parempaa. Muistakaa, että lapsen myötä panokset kovenevat satakertaisesti. Panostakaa toisiinne. Se on sen arvoista.

6. Pidä kiinni omista jutuista. Monelle äidille on tärkeää päästä silloin tällöin yksin jumppaan, lenkille tai tapaamaan ystäviä. Tehdä jotain, mikä ei liity mitenkään kakkavaippoihin, puklurätteihin tai tuttipulloihin. Minulle tärkeä ”oma juttu” on kerran kuussa kokoontuva lukupiiri. Lukea voi toki muutenkin, mutta järjestetty toiminta antaa tietyn neuvotteluedun (”voisitsä hoitaa, mun ois nyt PAKKO saada lukea 40 sivua tänään”). On selvää, että elämä muuttuu vauvan myötä ja niin sen kuuluukin muuttua. Jotain entisestä on kuitenkin hyvä säilyttää.

Sitten muutama käytännön asia:

7. Älä suunnittele omia hetkiä vaan nauti yllätyksistä. Sen kerran kun olet varannut kaappiin suklaapatukan ja makustelet ajatuksella sen nauttimisesta tuoreen kahvin kanssa, voit olla kutakuinkin varma, että sellaista hetkeä ei tule. Tartu sen sijaan tilaisuuteen kun huomaat sen tulleen. Näin voit yllättyä positiivisesti karvaan pettymyksen sijaan.

8. Aloita lähtövalmistelut ajoissa. Tämän oppiminen on omalla kohdallani pahasti kesken. Vaikka aloittaisin tuntia aikaisemmin kuin yleensä, saatan silti myöhästyä. Vauva päättääkin syödä tavallisen kymmenen minuutin sijaan neljäkymmentä minuuttia, puklaa vaatteilleen kolme kertaa tai vääntää vuosisadan kakat viime hetkellä. Jos sinun pitää OIKEASTI olla ajoissa, varaudu yllätyksiin.

9. Pue itsesi viimeisenä. Meikki ja hiukset kannattaa hoitaa hyvissä ajoin, mutta vaihda omat vaatteesi vasta juuri ennen lähtöä. Yhden käden sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, kun puklut ovat osuneet omalle paidalle juuri ennen lähtöä. Siis sille viimeiselle puhtaalle paidalle.

Viimeisenä kaikkien sukulaistätien suosikkiklisee:

10. Aika kuluu nopeasti. Me kaikki olemme kuulleet tämän niin kovin monta kertaa, mutta se on totta. Neljän kuukauden iässä lapsi tuntuu olevan yhtä kaukana vastasyntyneestä kuin yö on päivästä. Vasta se syntyi ja nyt se jo juttelee, nauraa, leikkii ja liikkuu. Se on ihanaa, mutta myös vähän haikeaa.


Äitikollegani, mitä mieltä te olette? Jaatteko kokemukseni? Onko lisättävää?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti