Pienen tytön unelma

Olin ajatellut pitää blogini mammablogina ja pidättäytyä poliittisista aiheista. Viime päivinä käydyn keskustelun seurauksena minut on kuitenkin vallannut sellainen "sanomisen tarve" (äitini käyttämä sanapari), että sanonpa nyt sittenkin.

Olipa kerran pieni tyttö Länsi-Afrikasta. Hän tuli Suomeen 6-vuotiaana, meni suomalaiseen päiväkotiin ja puhui jo muutaman kuukauden sisällä saapumisestaan lähes virheetöntä suomea. Hän aloitti koulun muiden ikäistensä kanssa vuotta myöhemmin. Hänenlaisiaan ei koulussa ollut montaa, ja jotkut ilmaisivat hämmennystään ja ehkä kotoa oppimiaan asenteita kiusaamalla tyttöä hänen ihonvärinsä vuoksi. Onneksi hän sai myös paljon ystäviä ja oli luokassaan erittäin pidetty. Hän luki paljon ja kirjoitti mielellään tarinoita. Viidennellä luokalla hän käsikirjoitti ja ohjasi ensimmäisen näytelmänsä, jonka muu luokka esitti koulun juhlassa. Näytelmiä syntyi seuraavina vuosina useita lisää.

Tytöllä oli unelma. Kun muut haaveilivat lastentarhanopettajan tai puutarhurin urasta, hän sanoi haluavansa näyttelijäksi Hollywoodiin. Kukaan ei ehkä suoraan nauranut, haaveilevathan lapset kaikenlaista, mutta kovin moni ei luultavasti myöskään ottanut häntä tosissaan. Siinä missä monien muiden lasten haaveet vaihtuvat ja unohtuvat, tämä tyttö piti kiinni unelmastaan. Hollywood-haaveet muuttuivat tosin syvemmäksi kiinnostukseksi näyttelemistä ja teatteria kohtaan, ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi tyttö haki opiskelemaan Teatterikorkeakouluun, jonka näyttelijäntyön koulutusohjelmaan hyväksytään vuosittain noin 1%  hakijoista. Ensimmäisellä kerralla ei tärpännyt, eikä vielä toisellakaan. Tyttö päätyi hetkeksi opiskelemaan toista alaa ja harrastamaan teatteria vapaa-ajallaan. Kolmannella kerralla Teatterikorkeakoulun ovet avautuivat, ja hän aloitti opinnot, joista oli haaveillut lapsesta asti. Tällä hetkellä tyttö on vastavalmistunut näyttelijä, jolla on edessään lupaava ura.

Kertomuksen tyttö on ollut hyvä ystäväni alakoulusta asti. Hän ei ole taustaltaan millään tavalla poikkeuksellinen. Lahjakas kyllä, mutta käynyt aivan tavalliset koulut ja asunut aivan tavallisessa vuokrakerrostalossa aivan tavallisessa kaupungissa. Ehkä hänen onnensa oli se, että hänet nähtiin aina yksilönä. Opettajana minua surettavat ne maahanmuuttajaoppilaat, jotka nähdään vain osana massaa. Ensisijaisesti kulttuurinsa, ihonvärinsä tai uskontonsa edustajina. Ongelmana. Helsingin Sanomat kirjoitti taannoin siitä, miten opinto-ohjaajat suosittelevat lääkärin urasta haaveileville maahanmuuttajatytöille lähihoitajakoulutusta. En suostu uskomaan, ettei näiden tyttöjen joukossa olisi niitä, joiden kyvyt riittäisivät pidemmällekin.

Viime päivinä eräät poliitikot ovat voimakkain sanavalinnoin kertoneet vastustavansa monikulttuurisuutta. Tästä riittäisi sanottavaa, mutta yritän tuoda esille muutaman pointin.

1. Koko lause on mielipuolinen. Monikulttuurisuuden vastakohta on kai yksikulttuurisuus, eikä sellaista ole olemassakaan. Voidaan sanoa, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu sauna, sisu, makkara, hiljaisuus ja marjanpoiminta (tai ehkäpä viinanjuonti, vaimonhakkaus, itsemurhat ja epäkohteliaisuus), mutta ei suomalaisuutta oikeasti voida laittaa laatikkoon ja sanoa, että tässä menevät sen rajat. Suomalaisuus on jo itsessään sekoitus eri kulttuureista.

2. Monikulttuurisuuden vastustaminen on viime kädessä aina tiettyjen ihmisryhmien vastustamista. Vaikka monikulttuurisuuden vastustaja kuinka kieltäisi olevansa rasisti, hän samalla sanoo "minä en halua sinua tänne, koska kuulut ryhmään joka on huonompi kuin omani". Monikulttuurisuuden vastustaja sanoo myös jokaiselle Suomessa jo olevalle, kenties täällä syntyneelle maahanmuuttajataustaiselle ihmiselle "sinun pitäisi olla jossain muualla". On helppo puhua kasvottomista massoista ja unohtaa yksilöt.

3. On totta, että maahanmuuttoon liittyy myös ongelmia. Niistä saa ja pitääkin puhua, ja kotoutumista on pyrittävä tukemaan kaikin keinoin. Kaikkiin kulttuureihin liittyy myös ongelmallisia piirteitä, ja niistäkin pitää voida puhua ja asioihin on pyrittävä vaikuttamaan. On kuitenkin aivan eri asia pitää yllä järkevää keskustelua näistä aiheista, kuin vastustaa monikulttuurisuutta kaikkinensa. Asiat on myös nähtävä oikeissa mittasuhteissa. Useimmilla pakolaisilla on aito hätä henkensä puolesta. Onko meidän päällimmäinen huolemme silloin laskea kustannuksia?

Olen joutunut nuorten kanssa työskennellessäni todistamaan järkyttävän rasistisia asenteita erityisesti niillä paikkakunnilla, joilla ei maahanmuuttajia ole kuin kourallinen. Olen toivonut, että heidän kohdallaan ikä ja maailman avartuminen omasta navasta vähän laajemmalle tuo ehkä mukanaan viisautta. Tämänhetkinen keskustelu on kuitenkin tuonut mieleeni toisen huolen. Miten ne opettajat ja muut aikuiset, jotka hiljaisesti tai ääneen myötäilevät suvaitsemattomia mielipiteitä, suhtautuvat nuoriin, jotka edustavat muita kulttuureita? Antavatko he omien ennakkoluulojensa vaikuttaa suhtautumiseensa ja olla siten jopa ohjaamassa näiden nuorten tulevaisuutta? Sanooko heidän katseensa ”sinusta ei tule koskaan mitään”? Vaikka oman ystäväni unelmaa ei moni tukenut, en usko, että hän koskaan joutui kuulemaan perustelua "koska olet musta". Miten hänen olisi käynyt toisenlaisissa olosuhteissa, toisenlaisen katseen alla?

Vauvan kanssa Dubrovnikissa

Teimme heinäkuun alussa kuuden päivän matkan Kroatian Dubrovnikiin. Tämä oli meille ensimmäinen kunnon ulkomaanmatka lapsen kanssa (jos siis päivää Tallinnassa ei lasketa). Kaikki meni paremmin kuin osasimme odottaakaan! Matkustimme yhdessä ystäväpariskunnan kanssa, jolla on samanikäinen lapsi kuin meillä. Meistä oli toisillemme paitsi seuraa, myös vertaistukea, sillä saatoimme jo etukäteen pähkäillä yhdessä matkajärjestelyjä, pakkaamisasioita yms.

Lentomatkat sujuivat erittäin hyvin. Lapset matkustivat sylissä ja nukkuivat suuren osan matkasta. Olimme varautuneet helpottamaan mahdollista korvakipua tuttipullosta tarjottavalla vedellä ja pussista imettävillä hedelmäsoseilla, mutta korvat eivät näyttäneet vaivaavan missään vaiheessa kumpaakaan lapsista. Paluumatkalla oma tyttömme itse asiassa nukahti heti nousun jälkeen ja heräsi vasta kun kone oli jo tyhjentynyt muista matkustajista.

Olimme varanneet yhdessä huoneiston, joka sijaitsi lyhyen kävelymatkan päässä Dubrovnikin vanhasta kaupungista. Tärkeimpiä kriteereitämme majoituksen valinnassa olivat vähintään kaksi makuuhuonetta, kaksi kylpyhuonetta, ilmastointi ja kunnollinen keittiö. Lisäksi halusimme huoneiston olevan viihtyisä, sillä ajattelimme, että siellä todennäköisesti tulee vietettyä enemmän aikaa kuin mihin aiemmilla reissuilla olemme tottuneet. Huoneisto täytti kaikki nämä kriteerit loistavasti, vaikka ilmastointi ei meidän huoneessamme aivan toiminutkaan… Asunnon omistaja oli hyvin ystävällinen ja avulias, ja hänen alakerrassa asuva vanha äitinsä (joka ei puhunut sanaakaan englantia) tarjoili saapuessamme ja lähtiessämme meille mehua ja keksejä.

Valmistimme osan aterioistamme asunnolla ja osan söimme ulkona. Olimme varanneet Suomesta mukaan lastenruokia käytännössä koko viikon tarpeiksi, sillä emme olleet varmoja, kuinka helppo niitä olisi löytää paikan päältä. Tämä osoittautui turhaksi, sillä isommissa ruokakaupoissa (esim. Tommy ja Pemo) oli hyvä valikoima erilaisia soseita. Lastenruokahyllystä löytyi myös kaikenlaisia kummallisuuksia, kuten vauvojen suklaavanukasta, vahvasti sokeroituja keksejä ja mehuja. Nämä jätimme kokeilematta, lukuun ottamatta yhtä mehupulloa, jonka juotin tytöllemme matkan viimeisenä päivänä, kun tämä ei suostunut juomaan tarpeeksi vettä. Sormiruokana oli helppo tarjota esimerkiksi kuorittuja hedelmiä ja vihanneksia. Löysimme kaupasta jopa kaurahiutaleita, joista onnistui aamu- ja iltapuuron valmistaminen. Myös vaippoja ja muita tarvikkeita oli hyvin saatavilla.

Olimme käyneet ennen matkaa neuvolassa hoitamassa lasten rokotukset kuntoon ja kysymässä samalla vinkkejä matkaa varten. A-hepatiittia vastaan ei voi rokottaa alle 1-vuotiasta, joten erityisesti meitä kiinnosti siltä suojautuminen. Saimme onneksi kuulla, että tartunnat pienillä lapsilla ovat harvinaisia. Terveydenhoitaja neuvoi lähinnä välttämään vesijohtoveden nielemistä ja huolehtimaan käsihygieniasta (siinä määrin kuin se kaiken suuhun laittavan pikkuisen kanssa on mahdollista…). Myös auringolta ja kuumuudelta suojautuminen mietityttivät. Käytimme matkalla lasten käsien puhdistamiseen tavallista käsidesiä ja kosteuspyyhkeitä, ja ystäväni oli lisäksi löytänyt lapsille tarkoitettua alkoholitonta käsidesiä. Auringolta suojautumisessa pienillä lapsilla ensisijainen keino on vaatetus ja varjo. Hankimme matkarattaisiin erillisen päivänvarjon, jolla saimme aikaan hyvin suojatun sopen. Lapsilla oli päähineet, jotka suojasivat myös niskaa, mutta muuten yli kolmenkymmenen asteen helteessä vaatteilla suojaaminen oli hyvin vaikeaa. Vaikka jotkut eivät suosittele alle 2-vuotiaille lapsille aurinkosuojavoiteita ollenkaan, niin käytimme apteekin henkilökunnan neuvomia mekaaniseen vaikutukseen perustuvia voiteita, sillä väliaikainen ylimääräinen kemikaalikuorma on todennäköisesti pienempi paha kuin ihon palaminen. Jo pelkän kuumuudenkin vuoksi vältimme myös useimpina päivinä liikkumista päivän kuumimpaan aikaan, jolloin auringon säteilykin on voimakkainta. Silloin, kun lapset kulkivat kantorepussa tai -liinassa, käytimme välillä aurinkosuojana sateenvarjoja.

Dubrovnikissa on tunnetusti suuret korkeuserot ja paljon portaita, joten harkitsimme ennen matkaa jopa jättävämme rattaat kokonaan kotiin ja turvautuvamme vain kantovälineisiin. Onneksi otimme rattaat kuitenkin mukaan, sillä etenkin päiväsaikaan kantaminen oli melko tukalaa sekä kantajalle että kannettavalle, ja rattaissa lapset olivat myös paremmassa suojassa polttavalta auringolta. Pelkkien rattaiden varassa olisi kuitenkin moni paikka jäänyt näkemättä, joten kantorepun ja -liinan mukanaolo oli ehdottoman tärkeää. Sain juuri ennen matkaa hankittua ihanan uuden liinan, joka toimi matkalla varsinaisen tarkoituksensa lisäksi ainakin peittona ja tyynynä lentokoneessa sekä imetyssuojana.

Matka oli erittäin antoisa ja nautimme auringosta ja lämmöstä, etenkin nyt kun Suomen kesä on mitä on. Uskon, että myös lapset nauttivat toistensa seurasta ja uusista elämyksistä. Sen verran rankkaa taisi reissaaminen olla, että tyttömme nukkui matkalla yönsä paremmin kuin koskaan. Kroatialaiset suhtautuivat lapsiin erittäin lämpimästi, eikä ollut harvinaista, että vieraat ihmiset kadulla tai kaupassa pysähtyivät lepertelemään tai jopa silittelemään. Toisen vauvaperheen kanssa matkustaminen oli mukavaa, ja lasten päivärytmit olivat onneksi hyvin samankaltaiset. Matkaseura mahdollisti myös sen, että me vanhemmat pääsimme pienille kahdenkeskisille treffeille. Nyt kun ensimmäinen matka on onnistuneesti takana, voi rohkeasti alkaa suunnittelemaan seuraavaa!