Marraskuu on vaihtunut joulukuuhun, mutta ulkona näyttää aivan yhtä harmaalta kuin viime viikollakin. Saa nähdä, tuleeko lunta ennen joulua.

Vuosi sitten ensimmäisenä adventtina istuin kirkon penkissä. Pappi puhui odotuksen ja valmistautumisen ajasta. Hymyilin itsekseni. Minulla ja miehelläni oli alkanut toisenlainen odotus, josta kukaan muu ei vielä tiennyt mitään. Parin penkkirivin päässä meistä oli vanhempiensa kanssa muutaman kuukauden ikäinen vauva, ja lämmin tunne läikähteli minussa ajatellessani, että jos kaikki menee hyvin, niin ensi vuonna meilläkin on tuollainen.

Viime sunnuntaina koitti sitten se ensimmäinen adventti, kun saimme ottaa kirkkoon mukaan oman pienen tyttömme. Tällä kertaa en puheista muista paljoakaan, sillä ne keskeytyivät vähän väliä imetykseen, vaipanvaihtoon ja muihin touhuihin. Lähellämme kierteli reilun vuoden ikäinen lapsi, joka tuntui olevan kovasti kiinnostunut vauvasta, tai ehkä kimaltelevasta paidastani. Löysin itseni taas miettimästä: ensi vuonna me olemme tuossa vaiheessa. Vauvasta on tullut taapero, joka menee ja tekee niin paljon ihan itse. Paljon uutta ja ihanaa on edessä, mutta nyt pitää nauttia näistä päivistä.

Älä ihan vielä kasva, pieni.