Mietin tänään, mitä pukisin päälleni erään sukulaisen
valmistujaisjuhliin. Halusin selvittää hyvissä ajoin, mahdunko vanhoihin
mekkoihini, vai pitäisikö ostaa uusi. Löysin kuin löysinkin hyvän asun, joka ei
kuitenkaan valitettavasti mahdollista imetystä. Itse asiassa en omista yhtään
imetysystävällistä mekkoa, eikä tässä vaiheessa ole kai järkevää enää sellaista
hankkia. Imetän kuitenkin nykyisin sen verran harvakseltaan, että ajattelin
voivani hyvin selviytyä muutaman tunnin juhlista ilman kyseistä toimitusta.
Varalle voisin ottaa mukaan pullomaitoa. Seuraavaksi päähäni pulpahti seuraava
ajatus: sitten kaikki varmaan luulevat, etten imetä ollenkaan. Jonka jälkeen
läimäytin itseäni henkisesti. Mitä väliä sillä on, luuleeko joku jotain
imetyksestäni? Tai pikemminkin: miksi ihmeessä kukaan luulisi yhtään mitään tai
huomaisi koko asiaa? Ehdin jo nähdä itseni selittelemässä muille vieraille,
että ”kyllä minä normaalisti imetän, mutta…” Huhhuh, sepäs vasta olisi ollut
kiusallista.
Joka tuutista saa nykyään kuulla ja lukea äitien toisilleen
asettamista paineista. Äiti on äidille susi ja niin edelleen. Itse en ole
koskaan kokenut kenenkään toisen äidin arvostelevan valintojani tai äitiyttäni.
Ehkä olen ollut onnekas. Sen sijaan uskon, että kukaan ei voi välttyä itse
itselleen asettamilta paineilta. Miten olla omalle lapselleen paras mahdollinen
äiti? Tai edes tarpeeksi hyvä. Miten hyvä on tarpeeksi hyvä? Oma syntilistani
on pitkä, alkaen kertakäyttövaipoista ja valmissoseista. Ehkä lapsesta tulisi
parempi, jos syöttäisin vain luomusoseita/itse tehtyjä soseita/itse
kasvatetuista luomuaineksista tehtyjä soseita/ainoastaan sormiruokaa. Jos en
koskaan imettäisi puhelin kädessä. Jos käyttäisin vain saumattomia,
luomupuuvillaisia vauvanvaatteita.
Minulla on aiheesta täysin epätieteellinen teoria. Ehkä
nykynaiset ovat niin tottuneita suorittamiseen koulussa, opiskeluissa ja
työelämässä, että kotiin jäämisen luoma suoritustyhjiö on täytettävä jollain. En
tosin tiedä, onko tilanne ollut aina samanlainen. Ehkä siitä vain puhutaan
vasta nyt.
Olen päättänyt keskittyä siihen, minkä itse koen
tärkeimmäksi. Siihen, että lapsi kokee olevansa turvassa ja rakastettu. Että on
syliä ja haleja, naurua ja aitoa jakamista. En halua vähätellä esimerkiksi
ruokavalioon liittyviä asioita. Äitiyden syövereissä on kuitenkin helppo
menettää suhteellisuudentajunsa. Suomessakin on ihan oikeasti lapsia, jotka eivät
ole saaneet tänään ruokaa. Joiden vaippaa kukaan ei ole vaihtanut koko päivänä.
Joille kukaan ei kerro, että he ovat tärkeitä. Silloin, kun on aikaa pohtia
imetyksen oikeaa kestoa, rintarepun vaaroja, turvaistuimen parasta asentoa,
perhepedin etuja tai hajustettujen pesuaineiden käyttöä, niin kaikki taitaa
olla kuitenkin ihan hyvin.
