keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Paineita

Mietin tänään, mitä pukisin päälleni erään sukulaisen valmistujaisjuhliin. Halusin selvittää hyvissä ajoin, mahdunko vanhoihin mekkoihini, vai pitäisikö ostaa uusi. Löysin kuin löysinkin hyvän asun, joka ei kuitenkaan valitettavasti mahdollista imetystä. Itse asiassa en omista yhtään imetysystävällistä mekkoa, eikä tässä vaiheessa ole kai järkevää enää sellaista hankkia. Imetän kuitenkin nykyisin sen verran harvakseltaan, että ajattelin voivani hyvin selviytyä muutaman tunnin juhlista ilman kyseistä toimitusta. Varalle voisin ottaa mukaan pullomaitoa. Seuraavaksi päähäni pulpahti seuraava ajatus: sitten kaikki varmaan luulevat, etten imetä ollenkaan. Jonka jälkeen läimäytin itseäni henkisesti. Mitä väliä sillä on, luuleeko joku jotain imetyksestäni? Tai pikemminkin: miksi ihmeessä kukaan luulisi yhtään mitään tai huomaisi koko asiaa? Ehdin jo nähdä itseni selittelemässä muille vieraille, että ”kyllä minä normaalisti imetän, mutta…” Huhhuh, sepäs vasta olisi ollut kiusallista.

Joka tuutista saa nykyään kuulla ja lukea äitien toisilleen asettamista paineista. Äiti on äidille susi ja niin edelleen. Itse en ole koskaan kokenut kenenkään toisen äidin arvostelevan valintojani tai äitiyttäni. Ehkä olen ollut onnekas. Sen sijaan uskon, että kukaan ei voi välttyä itse itselleen asettamilta paineilta. Miten olla omalle lapselleen paras mahdollinen äiti? Tai edes tarpeeksi hyvä. Miten hyvä on tarpeeksi hyvä? Oma syntilistani on pitkä, alkaen kertakäyttövaipoista ja valmissoseista. Ehkä lapsesta tulisi parempi, jos syöttäisin vain luomusoseita/itse tehtyjä soseita/itse kasvatetuista luomuaineksista tehtyjä soseita/ainoastaan sormiruokaa. Jos en koskaan imettäisi puhelin kädessä. Jos käyttäisin vain saumattomia, luomupuuvillaisia vauvanvaatteita.

Minulla on aiheesta täysin epätieteellinen teoria. Ehkä nykynaiset ovat niin tottuneita suorittamiseen koulussa, opiskeluissa ja työelämässä, että kotiin jäämisen luoma suoritustyhjiö on täytettävä jollain. En tosin tiedä, onko tilanne ollut aina samanlainen. Ehkä siitä vain puhutaan vasta nyt.


Olen päättänyt keskittyä siihen, minkä itse koen tärkeimmäksi. Siihen, että lapsi kokee olevansa turvassa ja rakastettu. Että on syliä ja haleja, naurua ja aitoa jakamista. En halua vähätellä esimerkiksi ruokavalioon liittyviä asioita. Äitiyden syövereissä on kuitenkin helppo menettää suhteellisuudentajunsa. Suomessakin on ihan oikeasti lapsia, jotka eivät ole saaneet tänään ruokaa. Joiden vaippaa kukaan ei ole vaihtanut koko päivänä. Joille kukaan ei kerro, että he ovat tärkeitä. Silloin, kun on aikaa pohtia imetyksen oikeaa kestoa, rintarepun vaaroja, turvaistuimen parasta asentoa, perhepedin etuja tai hajustettujen pesuaineiden käyttöä, niin kaikki taitaa olla kuitenkin ihan hyvin.